Artikkelissa hahmotellaan toiminnan teoriaan ja kehittävään työntutkimukseen perustuvaa lähestymistapaa kaupunkimaisen asumisen konseptien kehittelyyn monitoimijaisena yhteistyönä. Asuntotuotannon toimintamallien kehittymistä tarkastellaan soveltaen Victorin ja Boyntonin yleistä teoriaa työn ja tuotannon historiallisista kehitysvaiheista. Uutena asuntotuotannon kehitysvaiheena tunnistetaan asumiskonseptien yhteiskehittely. 'Solmutyöskentelyn' ja 'rajaesineen' käsitteiden kautta yhteiskehittelyä luonnehditaan solmutyöskentelynä, jossa uudet asumiskonseptit kehkeytyvät eri sosiaalisten maailmojen ja asiantuntija–asiakas-suhteiden raja-aidat ylittävinä yhteisinä rajaesineinä. Tähän liittyvät metodologiset näkökohdat kytketään URBA-hankkeessa tehtävään kehittelytyöhön, joka kohdistuu hankkeessa jo alustavasti hahmoteltuihin asumiskonsepteihin. Tämän kehittelyprosessin vaiheet kuvataan soveltaen ekspansiivisen kehittämissyklin ideaalimallia.
Artikkelit pdf-muodossa
Mikäli tulevaisuuden teknologioiden, erityisesti älykotien, halutaan sopivan saumattomasti ihmisten arkeen ja koteihin, tulee suunnittelu aloittaa siitä mitä tiedetään tämän päivän kotikäsitteestä, kodinteknologioista ja ihmisten suhteesta niihin. Artikkelini pääkysymys liittyy kodin ja teknologian väliseen suhteeseen. Aluksi esittelen erilaisia näkemyksiä siitä, mikä koti on, ja mitkä asiat kodin muodostumiseen vaikuttavat. Tämän jälkeen käsittelen ihmisten suhdetta nykyisiin kodinteknologioihin ja tarkastelen, minkälaisia merkityksiä ihmiset niille antavat ja minkälaiset kulttuuriset, ideologiset ja normatiiviset reunaehdot tähän merkityksenantoon vaikuttavat. Lopuksi yhdistän nämä kaksi erilaista kotikeskustelua toisiinsa ja kysyn, miten kodin eri elementit ja kodinteknologia suhteutuvat toisiinsa. Onko älykäs, teknologinen koti varteenotettava asumisvaihtoehto tulevaisuudessa, ja jos on, niin minkälaisilla ehdoilla?
Artikkeli kartoittaa urbaania asumista Pasilan konepaja-alueen rakentamisen tapauksessa. Kenelle uusia kaupunkiasuntoja rakennetaan ja minkälaisia arvoja kaupunkimaisen asumisen rakentamisessa painotetaan? Aiemmin Valtion Rautateiden käytössä ollutta konepaja-aluetta Helsingin itäisessä kantakaupungissa ollaan muuttamassa uuteen käyttöön, asunnoiksi ja toimitiloiksi. Konepajan rakentamiseen liittyy useita urbaanin asumisen kannalta erityisiä ja kiinnostavia näkökulmia: rakennettava alue on poikkeuksellisen suuri ja se sijaitsee kantakaupungissa tiiviin kaupunkirakenteen keskellä; alueella on suojelluksi määriteltyä historiallisesti merkittäviä rakennuksia, joissa toimii tällä hetkellä tilapäisvuokralaisina muun muassa kulttuuritoimijoita; alueella on yksityinen maanomistaja, ja yksityinen rakennusliike YIT kehittää ja rakentaa uutta asuin- ja toimitila-aluetta. Aluetta myös brändätään voimakkaan urbaaneilla mielikuvilla. Kirjoituksessa tarkastellaan Konepajan asuinalueen rakentamista niin rakennuttajan kuin kaupunginkin esille nostamien näkökohtien valossa. Käyttötarkoituksen muutosta peilataan kansainväliseen keskusteluun kaupunkiasumisesta ja gentrifikaatiosta.
Tarkastelemme artikkelissa kaupunkia eri ryhmien asuinpaikkana, kohteena erityisesti uudessa kaupunkikäsityksessä tärkeinä pidetyt ammattiryhmät. Pohdimme kansainvälisen ja kotimaisen keskustelun pohjalta, miten kaupunkilaisia on määritelty, miksi heidän asumisestaan on tullut uudelleen kiinnostavaa, miksi juuri ”avainryhmistä” on tullut kaupunkiasumista määritteleviä, mitä avainryhmiä on ja onko käsite hyödyllinen kaupunkipolitiikassa. Empiirisessä luvussa tarkastelemme urbaanisuutta ja eräiden "avainryhmien" asumisen alueellista sijoittumista tilastoaineistojen perusteella. Tilastoaineisto on valtakunnallinen, mutta tässä artikkelissa kuvailemme erityisesti pääkaupunkiseudun kuntia Helsinkiä, Vantaata ja Espoota.
Tarkastelemistamme ryhmistä tietotekniikka- ja taideammattilaiset suosivat urbaaneja, keskeisiä alueita lähellä työpaikka- ja palvelukeskittymiä. Sairaanhoitajien, hoitotyöntekijöiden ja suojelualojen ryhmässä sairaanhoitajien asuminen jakautuu melko tasaisesti seudun eri puolille, kun taas hoitotyöntekijöitä asuu varsinkin runsaan ARA-vuokra-asuntokannan alueilla. Rakennustyöntekijät suosivat pääkaupunkiseudun reunaosia ja kehyskuntia. Lapsiperheitä asuu Helsingin kantakaupungissa suhteellisesti vähemmän kuin muualla seudulla, mutta alue ei ole tyhjenemässä lapsiperheistä, vaan lasten väestönosuus on pysytellyt jo pitempään suunnilleen samalla tasolla. Tulosten perusteella asuminen näyttää pääkaupunkiseudulla jossain määrin erilaistuvan ammattiryhmien mukaisesti. On kuitenkin vaikeaa sanoa, mistä erilaistuminen johtuu: onko kysymys elämäntapavalinnoista, ammatillisista suuntauksista, ulkoisista ehdoista ja pakoista vai useampien tekijöiden yhteisvaikutuksesta.
The housing concept that establishes the built environment can be approached from a number of different angles and interpreted in numerous ways. It is a multifaceted concept that comprises interlinked spatio-physical, functional, social as well as cultural aspects. However, the concept can only be evaluated in accordance with the actual everyday physical environment and with its ability to become meaningful to the inhabitants, society and sustainable development. This article approaches the concept of housing from the point of view of design and implementation; from the basis of which the concepts are formed and from the subsequent challenges in the delivery of new housing. The focus is on the potential of innovation and visionary thinking, within the tight grip of the existing delivery processes, which, in this context, are understood as processes from the planning stage to the final realization of housing. The article argues for the need of a paradigmatic shift in housing design, and in particular, it emphasizes the link between the flexibility of housing and the sustainability of building, and, furthermore, it assesses the affects of this paradigmatic shift on these processes. The article examines this by reflecting the two different systems in Finland and in Britain. It is based on research work carried out at University College London, Bartlett School of Planning and on a number of focused interviews of actors in these processes in London, in 2008.
Suunnittelu, joka tuottaa tai vaikka vain toteuttaa olemassa olevan asumiskonseptin, on aina suhteessa asuintypologiaan ja aluerakenteen ominaisuuksiin sekä laatuun. Artikkeli keskittyy niihin tavoitteisiin ja ratkaisuihin, joita asuntotuotantoprosesseille tulisi asettaa, niin että ne palvelisivat asukkaan tarpeita, toiveita sekä elämäntapoja. Näkökulma laajenee myös kestävän kehityksen tavoitteisiin ja siinä erityisesti ajalliseen kestävyyteen, johon vaikuttavat myös sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Artikkelissa esittelen kehittämäni typologisen joustavuuden käsitteen. Tavoitteena on asuintypologia, joka mahdollistaa asukkaansa ja tulevien asukkaidensa elämäntavat ja niiden muutokset sellaisenaan. Asunto voi olla joustava, vaikka sitä ei muunneltaisikaan.
Typologisesti joustavassa asuinrakenteessa keskitytään toimintojen sijoittelun sijasta asunnon organisoituvuuden tarkasteluun. Myös asunnon käsite on tarkastelun kohteena. Hierarkkinen toteutusprosessi, joka pitää sisällään ajatukseen tulevaisuuden jonkinasteisesta ennustettavuudesta, ei seuraa kompleksista yhdyskuntarakennetta ja sen dynamiikkaa. Tuotantoprosessilla tarkoitetaan tässä yhteydessä koko prosessia aina kaavoituksesta toteutettuihin kohteisiin. Typologisesti joustavan tilan tavoitteena on tilan ja kaupunkirakenteen itseorganisoituvuus. Se luo mahdollisuuden kaupunkirakenteen luonnolliseen kehittymiseen ja elävyyteen nopean reaktiokykynsä vuoksi, joka kohdistuu tilallisesti erityisesti asuintilaan ja sen rajapintaan kaupunkirakenteen kanssa. Työtilat ynnä muut ennustamattomat yhteiskunnalliset muutokset tuovat uuden ulottuvuuden suunnitteluun, jonka merkitys entisestään korostuu. Mahdollisuus laajenevaan ja kutistuvaan asuntoon rakennuksen sisällä auttaa elämisen joustavuuden lisäksi myös rakentamistapahtumaa ja rakennuttajia. Asukasprofiilia ei tarvitse määrittää liian aikaisin, jolloin rakentaminen joustaa myös markkinatilanteiden mukaisesti. Tarkastelun kohteena on erityisesti aikaa kestävän, laadukkaan ja joustavan asuntorakenteen muodostumisen mahdollisuus asunto- ja aluesuunnittelun paradigmaattisen muutoksen avulla, joka heijastuu myös tuotantoprosesseihin ja niitä ohjaaviin rakennusmääräyksiin sekä asuntopolitiikkaan. Artikkeli pohjautuu tutkimusjaksoon Lontoossa, UCL Bartlett School of Planningissä ja tarkastelee prosesseja suomalaista ja brittiläistä asuntotuotantosysteemiä toisiinsa heijastaen.
Helsingissä asuvat akateemisesti koulutetut pikkulapsettomat naiset ovat merkittävä kaupunkiasukkaiden ryhmä. He käyttävät kaupallisia ja kulttuuripalveluja ja haluavat viettää vapaa-aikansa itselleen mielekkäällä tavalla. Olisi kiinnostavaa tietää, miten juuri tämä ryhmä haluaa asua, koska usein tulee tunne, että pienten kaupunkilaisryhmien ääni ei kuulu suurten massojen omakotitalohaaveiden takaa. Selvitin asiaa teemahaastetteluin ja valokuvin. Haastatteluissa selvisi, että haastatellut naiset tosiaan haluavat asua kaupungissa, mutta yllätyksenä tuli heidän pyrkimyksensä rakentaa pikkukaupungin puitteet suuren kaupungin sisälle. He toivovat koko päivittäisreviirinsä työpaikkaa myöten mahtuvan kävelymatkan päähän kotoa. Lähellä kotia sijaitsevia erilaisia kaupallisia päivittäispalveluja he pitävät hyvin tärkeinä.
Pyrin muuttamaan suomalaisen kaupungin itseymmärrystä eli tapaa, jolla ajattelemme kaupunkejamme ja niiden kehittämistä. Käännän ympäri ajattelutavan, jonka mukaan suomalainen kaupunkikulttuuri on lyhyttä, ohutta ja heikkoa esittämällä, että tämä ajattelutapa itse on peräisin kaupungista. Kehitän käsitettä avara urbanismi, jolla tarkoitan kaupungin ymmärtämistä laajasti moniasteisina ja monimuotoisina kaupunkilaisuuksina ja kaupunkimaisuuksina. Tältä pohjalta täsmennän kriittisesti asumisen monimuotoistumista, kulutuksellistumista, preferenssejä ja itsemääräämisoikeutta koskevia tutkimuskeskusteluja. Keskustelen siitä, missä määrin nämä aiheuttavat kaupungin hajautumista, sekä siitä, missä määrin ja millä tavoin kaupunkirakenteen tiivistäminen on mahdollista. Lopuksi sovellan avaran urbanismin ajattelutapaa muotoilemalla metropolialueelle kolme asumisen kehittämisen kontekstia ja neljä mahdollista asumiskonseptia kansainvälisten esimerkkien pohjalta.
Artikkelissa hahmotellaan toiminnan teoriaan ja kehittävään työntutkimukseen perustuvaa lähestymistapaa kaupunkimaisen asumisen konseptien kehittelyyn monitoimijaisena yhteistyönä. Asuntotuotannon toimintamallien kehittymistä tarkastellaan soveltaen Victorin ja Boyntonin yleistä teoriaa työn ja tuotannon historiallisista kehitysvaiheista. Uutena asuntotuotannon kehitysvaiheena tunnistetaan asumiskonseptien yhteiskehittely. 'Solmutyöskentelyn' ja 'rajaesineen' käsitteiden kautta yhteiskehittelyä luonnehditaan solmutyöskentelynä, jossa uudet asumiskonseptit kehkeytyvät eri sosiaalisten maailmojen ja asiantuntija–asiakas-suhteiden raja-aidat ylittävinä yhteisinä rajaesineinä. Tähän liittyvät metodologiset näkökohdat kytketään URBA-hankkeessa tehtävään kehittelytyöhön, joka kohdistuu hankkeessa jo alustavasti hahmoteltuihin asumiskonsepteihin. Tämän kehittelyprosessin vaiheet kuvataan soveltaen ekspansiivisen kehittämissyklin ideaalimallia.
Artikkelissa ei määritellä asumiskonseptin käsitettä täsmällisesti, koska sen merkitys ilmenee yleensä käyttöyhteydestä. Usein asumiskonseptilla kuitenkin viitataan johonkin uuteen ja innovatiiviseen keskimääräisen tai tavanomaisen vastakohtana. On mahdollista ajatella kolmea erilaista käyttötarkoitusta: asumiskonseptia 1) ongelmanratkaisun metaforana ja tavoitteena, 2) ratkaisujen kuvauksena ja 3) uusina toimintatapoina. URBAn kaltaisessa monialaisessa hankkeessa asumista on tarkasteltava monesta näkökulmasta: jokapäiväisen elämän mahdollistajana, suunnittelun kohteena ja vielä rakentamisen ja palvelujen liiketoimintana. Lisäksi asumisella on oma historiansa (suurin osa asuntokaupasta koskee vanhoja asuntoja), ja se on utopioiden ja nostalgian kohde. Kaupunkirakenteen ja asuntojen suhde eri mittakaavatasoilla on tärkeä, eikä asumisen ongelmaa voi erottaa kaupungin ongelmasta. Lisäksi tarkastellaan joitakin vallitsevia ideoita, jotka olivat nähtävissä jo 1920-.luvun modernismissa; paikallisen ja kansainvälisen suhdetta sekä kysymystä asumisen vaihtoehtojen lisäämisestä. Samoin luetellaan usein toistuvia asumista koskevia kaupunkisuunnittelun projekteja, esimerkiksi entisten satama-alueiden rakentamista. Lopuksi esitetään avoin monen mittakaavatason konseptirakenne käytännön tarkoituksia varten.
Artikkeli kartoittaa omatoimista ja ryhmärakentamista ja -rakennuttamista Suomessa sekä saksalaisia Baugemeinschafteja. Tarkasteltavina on ensinnäkin suomalaisia kaupunkimaisia ryhmärakennuttamisen hankkeita ja tapauksia uusien asukkaiden hartiapankkityöstä Asuntosäästäjät ry:n rakennustyömailla Keski-Vuosaaressa 1950–60-luvulla ryhmärakennuttamishankkeisiin, Loppukiri-taloon, Arabianrannan uus-loft-taloon ja Tampereen Vaski-koteihin. Toisena aiheena ovat Baugemeinschaftit ja muiden asuinyhteisöjen ryhmärakennuttamiskäytännöt Saksassa – etenkin Hampurin kokemusten pohjalta. Artikkeli pohjustaa jatkotutkimusta yhteistoiminnallisuudesta suomalaisessa asuntorakentamisessa.
Osuuskuntarakentaminen Zürichissä sai alkunsa 1907, jolloin Zürichin kaupunki teki poliittisen päätöksen yleishyödyllisen asuntotuotannon tukemisesta. Lähtökohtana oli sekä kaupunkia että asuntoja koskeva kritiikki epätyydyttäviä asuinolosuhteita kohtaan. Kaupungin päätehtäväksi tuli rakennusmaan hankkiminen ja osoittaminen yleishyödyllistä asuntorakentamista varten sekä yksityisesti perustettujen yleishyödyllisten rakennusosuuskuntien tukeminen.
Kraftwerk1:n sanotaan olevan Zürichin innovatiivisin asuintaloprojekti. Vuonna 1995 perustetun osuuskunnan tarkoituksena oli yhdistää moderni urbaani elämä ja sosiaaliset sekä ekologiset tavoitteet. Vuonna 2001 valmistunut kooltaan merkittävä projekti tarjoaa asunnot noin 240 asukkaalle ja työtilat 90 työntekijälle.
Dreieck on esimerkki urbaanista täydennysrakentamisesta, jossa lopputuloksena on arkkitehtonisesti monimuotoinen uuden ja vanhan taidokkaasti yhdistävä kokonaisuus. Asukkaiden perustaman yhdistyksen tarkoituksena oli pelastaa 1800-luvulta peräisin oleva asuinkortteli. Nuorten pienien osuuskuntien kuten Kraftwerk1 ja Dreieck ohella Zürichin innovatiiviseen osuuskuntarakentamiseen on osallistunut myös joukko suuria vanhoja ammattimaisesti toimivia osuuskuntia, joissa sukupolven vaihdos on muuttanut asenteita. Näiden osuuskuntien tuotannossa avaintekijä ei enää ole pelkästään yhteisöllisyys, vaan arkkitehtuuriin vaikuttavat myös muut tavoitteet.
URBA-hankkeen toinen julkaisu: Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä, Hilkka Lehtonen, Eija Hasu, Jukka Hirvonen, Mervi Ilmonen, Jonna Kangasoja, Aila Korpivaara, Karin Krokfors, Ifa Kytösaho, Markku Lankinen, Anja Mäkeläinen, Mikko Mälkki, Markku Norvasuo, Terttu Nupponen, Sari Puustinen, Mikko Rask ja Jenni Väliniemi. Julkaisun toimittamisesta on vastannut Markku Norvasuo. 2010.
Kuinka toteuttaa asumisen unelmia, jos vastassa ovat todellisuuden rajalliset realiteetit? Pääkaupunkiseudulla on pyritty löytämään erilaisia keinoja vastata asukkaiden pientalo- ja omakotitalotoiveisiin. Yksi esimerkki tästä asukastoiveiden kuulemisesta ovat Helsingin Malminkartanon kaupunkipientalot. Eija Hasun artikkeli käsittelee ja kuvailee Malminkartanon Vuorenjuuren asukkaiden kokemuksia ja näkemyksiä kaupunkipientalossa asumisesta yleensä ja Vuorenjuuren prosessista erityisesti. Kytketyt kaupunkipientalot luovat tiivistä, mutta silti asukkaidensa näköistä asumista, jossa myös yhteisöllisyyden ulottuvuudet nousevat esiin. Asukkaat kokevatkin omatonttisten, omien toiveiden mukaan rakennettujen kotien luovan asumista, jossa yksityisyys ja yhteisöllisyys ovat tasapainossa. Vuorenjuuren hankkeen kokemukset tuodaan artikkelissa esiin asukkaiden näkökulmasta, jolloin esiin nousee rakennusprojektin haasteellisuus, mutta myös onnistumisen ulottuvuudet. Keskisestä hankkeessa onkin ollut asukkaiden kyky ja mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen, oman kodin muotoutumiseen.
Artikkelissa tarkastellaan ammattiluokkien asumisen urbaanisuutta Tilastokeskuksen alueellisten ammattiluokkatietojen avulla. Siinä tutkitaan ensinnäkin, mitkä ammatit ovat vahvimmin yliedustettuina suurissa kaupungeissa ja toiseksi, kuinka eri ammattiluokkien edustajien asuminen sijoittuu Helsingin seudun sisällä.
Suurissa kaupungeissa olivat yliedustettuina erityisasiantuntijat ja lievemmin asiantuntijat, pääkaupunkiseudulla myös johtajat sekä toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijät. Niissä olivat aliedustettuina rakennus-, korjaus-, valmistus-, prosessi- ja kuljetustyöntekijät. Palvelu-, myynti- ja hoitotyöntekijät olivat ”alueellisesti neutraaleja” ammattiluokkia, joita oli tasaisesti isoissa kaupungeissa ja muualla.
Asumisen sijoittumiseen kaupunkiseudun sisällä vaikuttaa ainakin kolme tekijää: aineelliset resurssit, työpaikkojen sijainti ja erilaiset asumispreferenssit. Tulotaso selitti vahvasti eri ammattiryhmien asumisen sijoittumista pääkaupunkiseudun eri osiin, mutta löytyi myös piirteitä, jotka heijastivat eri ammattialoilla toimivien erilaisia asumispreferenssejä. Urbaaneille alueille keskittyivät taidealoilla työskentelevät ja lievemmin julkisen hallinnon erityisasiantuntijat. Melko tasaisesti pääkaupunkiseudun eri puolilla asuivat asiantuntija-ammateissa toimivat, toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijät sekä myyjät. "Keskuspakoisesti" pääkaupunkiseudun reunaosiin ja kehyskuntiin painottui valmistus-, prosessi- ja kuljetustyöntekijöiden asuminen, mitä selittää osaksi työpaikkojen sijoittuminen.
Urbaania on sivuttu monin tavoin Urba-projektissa, mutta käsitteen sisältöä ei ole määritelty. Pohdin tässä artikkelissa urbaania eri näkökulmista. Tarkastelen sanan sisältöä ja historiaa lyhyesti, sen jälkeen pohdin urbaania sosiaalisena muotona klassisen sosiologian, lähinnä saksalaisen sosiologin Georg Simmelin, avulla. Lisäksi tarkastelen urbaania fyysisenä muotona, miten urbaani määritellään rakennettuna ympäristönä. Urbaani on sekä sosiaalinen että fyysinen rakenne, mutta myös symbolinen kategoria, jota käytetään tilan ja ihmisten luokittelun apuna.
Artikkeli keskittyy URBA-hankkeen alkuvaiheen jälkeiseen, vuoden 2009 aikana toteutettuun kehittämisvaiheeseen ja valottaa sen taustalla olleita teoreettisia ideoita ja menetelmällisiä ratkaisuja. Aluksi kuvataan koko hankkeen lähtökohtia ja vaiheistusta. Sen jälkeen käsitellään niitä oppimisteoreettisia resursseja, joita hyödynnettiin kehittämisvaiheen prosessin ja menetelmien suunnittelussa.
URBA-hankkeessa keskeisiksi nousseet asumiskonseptit toimivat kehittämisvaiheen työskentelyssä tärkeinä "episteemisinä artefakteina" eli tiedollisina työkaluina uutta toimintamallia hahmotettaessa. URBAssa ylitettiin perinteisiä rajoja muun muassa sektoreiden välillä, kuntien välillä, virastojen ja viranomaisten välillä sekä akateemisen tutkimuksen ja käytännön kehittämisen välillä. Hanke synnytti myös uutta tietoa ja uudenlaista toimijuutta. Sen puitteissa syntyneet kokemusten vaihdon verkostot ovat laajentaneet mukana olleiden ammatillisia resursseja.
Artikkelissa kuvattu tutkiva ja oppiva prosessi perustui toimintatutkimukselliseen strategiaan ja suomalaiseen kehittävän työntutkimuksen metodologiaan. Kehittämisvaihe koostui neljästä työseminaarista sekä kymmenistä työryhmätapaamisista. Työryhmiä ja niissä tapahtunutta verkostoitumista ja tiedon jakamista sekä ongelmien ja ratkaisujen muotoilua voidaan pitää URBAn kehittämisvaiheen pääasiallisena tuloksena.
Kirjoituksessa tarkastellaan URBA-hankketta kokonaisuutena johtoryhmään osallistuneiden näkökulmasta. Huomiota kiinnitetään tutkimuksen ja käytännön väliseen vuorovaikutukseen ja toimijoiden väliseen yhteistyöhön. Tulevaisuudessa on asuinympäristö kokonaisuutena otettava huomioon paremmin ja asukkaiden näkemykset jo suunnittelun alkuvaiheessa. Tätä aihepiiriä käsitteli myös Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusosuus. Eri osapuolten osaaminen on voitava yhdistää. URBA on poikkitieteellisenä hankkeena avannut tietä uudenlaiselle yhteistoiminnalle, jonka tyyppistä foorumia tarvitaan jatkossakin. Saatuja tuloksia on myös sovellettava käytäntöön.
Asuntotuotannon kehityksen edellytyksenä on uusien ideoiden ja asumisratkaisujen mahdollistuminen normaalin asuntotuotannon sisällä. Asumis- ja kaupunkirakenteen joustavuus on yksi merkittävimmistä tekijöistä, joka mahdollistaa rakennetun ympäristön sopeutuvuuden ja pitkäikäisyyden. Joustavuuden kriteerinä tulee silloin olla sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys, joka palvelee asukkaiden omaehtoisia asumisratkaisuja. Joustavan asuntokannan toteutumisen edellytyksenä on kuitenkin toimintatapojen muutos tuotanto- ja suunnittelukulttuurissa, kaavoituksesta aina rakentamiseen asti. Toimintakulttuurin luominen, joka mahdollistaisi joustavuuden, palvelisi myös kaikkien uusien konseptien ja lähestymistapojen muodostumista.
Artikkeli on jaettu kahteen osaan. Osa I keskittyy tarkastelemaan muutoksen tarvetta suunnittelu- ja tuotantokulttuurissa ja sitä mihin suuntaan niitä tulisi kehittää sosiaalisesti kestävän, kehittyvän ja itseään tarkistavan järjestelmän aikaansaamiseksi. Osassa II tunnistetaan esimerkkien kautta niitä syitä, joiden vuoksi nykyinen tuotantotapa ei kykene kehittymään muuttuvia tarpeita vastaaviksi. Kaksijakoinen tarkastelu perustuu URBAn "omaehtoisesti joustava" -työryhmän työskentelytapaan. Johtopäätöksissä on ryhmän pohdintaa ja ehdotuksia niistä tavoista, joilla tilannetta voisi pyrkiä kehittämään.
Englantilaisen valtiovallan alaisen CABEn (Comission for Architecture and Built Environment) toiminnan päämäärä on laadukkaan yhteisen ympäristön synnyttäminen. Tavoite on selkeä ja sillä on hallituksen tuki sekä rahoitus takanaan. Perustavanlaatuisena ideana CABEn koko toiminnan pohjalla on käsitys hyvän suunnittelun merkityksestä ihmisten elämänlaadun edistäjänä ja muokkaajana. Näkemyksen pohjana on ajatus inspiroivista paikoista, tiloista ja rakennuksista. CABE on saanut mandaatin toimia yleisen edun takaajana. CABE kutsuukin itseään kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin kriittiseksi ystäväksi. Se on myös valtiovallan kriittinen ystävä proaktiivisena toimijana ja vaikuttaa siten myös asunto- ja ympäristöpolitiikan tekoon.
CABE on toiminnallaan muuttanut englantilaista kaavoituksen ja rakentamisen kenttää ja myös saanut näkyviä tuloksia aikaiseksi ympäristössä. Suomessa vastaava laadunvalvonta on jaettu monelle eri tahoille. Kukaan ei oikeastaan kokonaisvaltaisesti valvo ja seuraa ympäristön laadun toteutumista Suomessa, mikä pitkälti johtuu hajautetusta sekä hierarkkisesta rakennetun ympäristön tuottamisprosessista ja toimintakulttuurista.
Pääkaupunkiseudun kilpailukyky edellyttää toimivia asuntomarkkinoita. Helsingin tulevaisuus on kaupunkimaisessa asumisessa, joka Helsingissä tarkoittaa erityisesti kerrostaloasumista. Kerrostalojen viihtyisyys ja toimivuus ovat siten keskeisiä tavoitteita asumisen kehittämisessä. Kirjoitus pohtii kerrostalotuotannon kehittämisen tarpeita ja kehittymisen esteitä. Helsingissä asuntojen kysyntään kohdistuva loputtomuus ei markkinatalouden keinoin yksin takaa laadun kehittymistä. Laadun lukkoina toimivat määräykset ja normit sekä yksittäisissä kohderyhmäsuunnatuissa tuotteissa kyseisen kohderyhmän yleisesti tunnetut arvostukset. Maksukyky ja ‑halukkuus ulosmittautuvat kuluttajilta markkinatalouden ehdoin. Muutos laadussa syntyy vain, jos se on liiketaloudellisesti kannattavaa tai pakotettua. Kerrostalotuotantoa halutaan kuitenkin parantaa aktiivisin toimin. Tavoitteena on monipuolinen asuntotuotanto omaleimaisilla alueilla. Tämän turvaamiseksi tarvitsemme asukkaiden tarpeiden toiveiden ja arvostusten tuntemista, markkinamekanismien ymmärtämistä ja näiden seurauksena tuotantoprosessin hienosäätöä sekä uusia tuotteita ja toimijoita markkinoille. Muutokseen sisältyy suuria mahdollisuuksia.
Helsinkiä koskevan asumisen attraktiivisuusindeksin kehittämisessä tulisi ainakin seuraavat tekijät ottaa mukaan: Keskeinen paino tulee antaa keskustaetäisyyden gradientille – joka siis ei ole lineaarinen vaan muistuttaa pikemminkin loivaa S-käyrää (logistinen käyrä). Muotoa selittävät osaksi rakennustaiteen vanhat ilmentymät keskustassa. Toinen tärkeä fyysinen elementti on merinäköala ja sen johdannaismittarina merenrannan läheisyys. Kolmas huomionarvoinen tekijä on asuinalueen sosiaalinen ominaislaatu. Se voi olla attraktiivisuutta kohottava, jos asuntoa etsivällä on pyrkimys päästä kaltaistensa tai vielä varakkaampien joukkoon. Pyrkimys väistää sosiaalisesti epämiellyttävää johtaa vastaavasti attraktion negaatioon.
Myös ympäristöhaitat, esimerkiksi liikennemelu, voivat vähentää alueen tai asunnon attraktiota, kuten Helsingin melututkimus 2008 ja yhteydenotot viranomaisiin meluasioissa osoittavat. Tämä viittaa ympäristön rauhallisuuteen attraktiivisuustekijänä.
Näistä aineosista koottiin regressiomallilla asumisen attraktiivisuutta mittaava indeksi. Kollineaarisuuden ongelman vähentämiseksi selittäviä muuttujia oli tarpeen karsia. Tietojen saatavuuden ja tulkittavuuden kannalta näyttäisi siltä, että koulutustaso voisi korvata tulotason ja ylempien sosiaaliryhmien osuuden attraktio-mallissa käytettävänä muuttujana.
Havaitun ja mallilla ennustetun hintasarjan välinen korrelaatio on suuruudeltaan .92, eli jokseenkin hyvä. Tulokset kaartuvat yläpäästään pois regressiosuoralta, mikä merkitsee, että malli ei nykykertoimilla kokonaan tavoita ylimpien hintojen taustaa. Täydellinen ennuste olisi saavutettu silloin, kun kaikki havainnot asettuisivat diagonaalille.
James-konsepti tarkoittaa tässä sekä asukkaiden henkilökohtaista ja jatkuvaluonteista asumispalvelua portieerin eli ovimiehen toimesta että arkielämää tukevaa palvelujen välittämistä asukkaille "James"-portieerin avulla. Tällaista palvelua on tarjolla monissa maissa, kuten USA:ssa ja Sveitsissä.
Artikkelissa tarkastellaan ensinnäkin konseptien muodostamisen lähtökohtia, kuten erilaisia asukasryhmiä ja asuntoarkkitehtuurin kansainvälisiä trendejä Euroopassa, ja toiseksi sveitsiläiseen James-konseptiin sisältyviä mahdollisuuksia ja soveltamista Suomeen. Asumispalvelujen tarjoaminen nähdään osana asumisen monipuolistamista Suomessa ja uusille ryhmille tarkoitettuna kevyen palveluasumisen muotona. Se voisi toteutua yhtäältä urbaanisuutta tukevana, keskustamaiseen asumiseen ja urbaaneihin ammatteihin liittyvänä asumismuotona, toisaalta esikaupunkivyöhykkeen wellness-tyyppisenä asumisena. James-yrityksen fyysinen kotipesä voisi olla eräänlainen asukaskioski, tai se voisi muodostua miellyttävästä, leppoistavasta ja asukasinformaatiota välittävästä aulatilasta one stop ‑periaatteen mukaisesti toteutettuna. Tällainen asukasinformaatio voisi olla myös asumisen ekologisuutta ja lähielämäntapaa tukevaa. James-yrittäjää itseään voitaisiin tukea sekä kaupunginosakohtaisilla nettisivuilla että palvelusetelien yleistymisen myötä lisääntyvillä pienyrittäjien hyvinvointipalveluilla. James-yrittäjä voisi alkuun olla esimerkiksi sosiaalinen yritys. Yhtenä potentiaalisena hyödyntäjäryhmänä voidaan nähdä eläkeläiset, mutta myös uudet kosmopoliitit.
Kytketyt townhouse-tyyppiset kaupunkipientalot nähdään suunnittelijoiden keskuudessa lupaavana mahdollisuutena tuottaa uusia asumisvaihtoehtoja tiivistyvään kaupunkirakenteeseen. Parhaimmillaan talotyyppi yhdistää urbaanin maankäytön tehokkuuden asukkaiden omaa lähipiiriään koskeviin vahvoihin vaikutusmahdollisuuksiin. Artikkelissa käydään läpi URBA-hankkeen kaupunkipientalo-työryhmän näkemyksiä ja yleisempää keskustelua aiheesta.
Talotyyppi on käyttökelpoinen sekä täydennysrakentamisessa että uusilla asuinalueilla. Townhouse-tyyppisellä rakentamisella pystytään monipuolistamaan kerrostalovaltaisten alueiden asuntotarjontaa, toisaalta talotyyppi voi itsessäänkin muodostaa merkittävän osan laajojen alueiden rakennuskannasta. Townhouse-asumisen kilpailuvaltiksi voi tulevaisuudessa muodostua otollinen monien eri ominaisuuksien yhdistelmä: pientalomainen itsemääräämisoikeus yhdistyneenä hyvään sijaintiin ja kaupunkimaisiin lähipalveluihin. Työryhmässä nähtiin pitkän tähtäimen päämääränä, että talotyyppi pystyy tulevaisuudessa tarjoamaan monipuolisesti erilaisia ja erikokoisia asuntoja yhdistyneenä kaupunkielämän muihin toimintoihin.
Kaupunkisuunnittelun tavoitteet ovat erilaisia eri alueilla. Siksi ole syytä pyrkiä määrittelemään vain yhtä vallitsevaa toteutusmallia kaupunkipientalohankkeille, vaan on perusteltua tarjota erilaisia tontinluovutus-, suunnittelu- ja rakentamisvaihtoehtoja. Konkreettisiin hankkeisiin liittyen työryhmätyöskentelyn aikana hahmottui kaksi keskeistä kehityshaastetta. Yhtäältä kaivataan uusia tapoja rakennustuotannon rationalisointitavoitteiden ja yksilöllisten räätälöintipyrkimysten välisen jännitteen sovittamiseen. Toisaalta tarvitaan uusia keinoja edistää ammattilaisten ja maallikoiden välistä yhteisymmärrystä hankkeissa.
Kehitystyön näkökulmasta kaikkia townhouse-toteutuksia kannattaa toistaiseksi tarkastella koerakentamisena. Olennaista on, että hankkeissa kannustetaan uudenlaisiin ratkaisuihin ja kehitystyössä edetään sopivan mittaisin askelin, ja että kertyneistä kokemuksista otetaan opiksi.
URBA-hankkeen taustalla olevat tavoitteet merkitsevät käytännössä entistä tiiviimpää ja tässä mielessä kaupunkimaisempaa rakentamista – asumisen vaihtoehtojen lisääminen ja kaupunkirakenteen tiiviys liittyvät temaattisesti toisiinsa. Kirjoituksessa tarkastellaan ensinnäkin URBAn asumiskonseptien suhdetta tiiviin rakentamisen tavoitteeseen. Konsepteista erityisesti kaupunkipientalo tarjoaa siihen selkeän ratkaisumallin. Toiseksi käsitellään hybriditalo- ja james-konseptien suhdetta tiiviyteen ja kaupunkirakenteen sekoittuneisuuteen. Kummassakin konseptissa kysymys palveluista on olennainen. Ratkaisumallien voi kuitenkin tulkita edustavan vastakkaisia lähestymistapoja. Hybriditalo korostaa keskittymiä ja asiakasvirtoja, james puolestaan palvelujen tuomista asumisen yhteyteen. Kummankin konseptityöryhmän näkemyksiä tarkastellaan neljän ulottuvuuden avulla, joita ovat sosiaalinen ulottuvuus, paikka kaupungissa, mahdollistaminen ja esteet sekä yhteistyön kysymykset. Suhteessa paikkaan jäsentyy kaksi abstraktiota: paikkasidonnaisiin asiakasvirtoihin perustuvat palvelut sekä integroituvat ja verkottuvat palvelut. Lopuksi kysytään, voivatko nämä näkökohdat yhdistymisen kautta tuottaa uudenlaisia palveluja kaupunkiin, ja onko erityisesti james-konseptilla aitoa potentiaalia lisätä kaupunkirakenteen ja palvelujen sekoittuneisuutta.
Sekä varhainen arkkitehtuurin 1920- ja 30-lukujen modernismi (funktionalismi), 1940-luvulla yleistynyt kaupungin hajakeskityksen periaate että 1950–60-lukujen lähiörakentaminen loivat lähtökohtia, joilla on edelleen vaikutusta tapaamme käsittää asuminen ja tuottaa kaupunkia. Kirmo Mikkola tarkasteli lisensiaattityössään Metsäkaupungin synty (1972) vuosille 1935–1960 osunutta lähiörakentamisen aikaa ja siihen johtaneita kehityskulkuja. "Metsäkaupunki" merkitsi hänelle myös funktionalismin myöhäiskautta.
Kirjoituksessa pohditaan URBA-hankkeen teemoja Mikkolan tekstin välityksellä. Aluksi tarkastellaan Mikkolan tekstin lähtökohtia ja kirjoittamisajankohtaa. Mikkolan työ on historiallinen analyysi, mutta hän tulkitsi sen avulla myös 1960–70-lukujen vaihteen kaupunkisuunnittelun tilannetta. Seuraavaksi käydään pääpiirteissään läpi Metsäkaupungin synnyn sisältämät teemat ja selvennetään teoksen lukutapaa.
URBAn kannalta osoittautuu erityisesti kolme aihepiiriä kiinnostaviksi. Ensimmäinen on kaupungin rakenne, jota koskee myös Mikkolan käyttämä käsite "tilallinen alarakenne". Toisena on matalan ja korkean rakentamisen vastakkaisuus. Kolmantena ovat asumisen palvelut ja yhteisöllisyys. URBAn konsepteista etenkin kaupunkipientalo, james ja hybriditalo voidaan liittää näihin pohdiskeluihin. Kaupungin rakenne puolestaan koskee koko URBA-hanketta, sillä urbaania asumista käsiteltäessä asumisen suhde kaupunkiin on perustava kysymys.
URBA:n ryhmärakentamisen vapaaehtoisesti syntynyt työryhmä tarkasteli konseptin yleistymismahdollisuuksia ensi sijassa sen kokemuksen pohjalta, jota monilla jäsenillä on yhteistoiminnasta yksittäisten rakentajien ja ryhmien kanssa työssään Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja kiinteistötoimessa.
Ryhmärakentamisen tai -rakennuttamisen kehittäminen varteenotettavaksi vaihtoehdoksi suomalaisilla asuntomarkkinoilla vaatii tunnistettavan, ennalta tiedetyn konseptin ehittämistä. Ryhmärakentamisen kehittäminen valtakunnalliseksi konseptiksi vaatii tietoa, tukea ja tutkimusta.
Tarvitaan sellaista järjestelmällistä ja ajan tasalla pysyvää tietoa, joka auttaa potentiaalisia rakentajia löytämään omat rakentajaryhmänsä ja tutustumaan jo toimivien rakentajaryhmien kokemuksiin.
Tarpeen on organisoitu tukijärjestelmä: tukea, tietoja ja neuvontaa juridisissa, taloudellisissa ja rakentajaryhmän yhteistoimintaa koskevissa kysymyksissä antava konkreettinen toimija, yleishyödyllinen ryhmärakentamisen agentuuri.
Tarpeen on tehdä tutkimusta ryhmärakentamisen ja -rakennuttamisen edellytyksistä sekä toimintaehdoista ja yleisyydestä eri puolilla Suomea sekä niistä kokemuksista, joita yhtäältä kuntien rakennusviranomaisilla on ryhmien ja kuntien rakennusviranomaisten kokemuksista ryhmärakentamisprosesseista, toisaalta ryhmärakentajilla itsellään on yhteistoiminnasta hankkeiden virittämisessä ja toteuttamisessa.
Artikkelissa tarkastellaan Italian, erityisesti Lombardian alueen asuntopolitiikkaa ja sen viimeaikaisia sosiaalisen asumisen innovaatioita, joita on tuottanut asuntokysymyksessä aktivoitunut kolmas sektori. Taustalla ovat laajat yhteiskunnalliset muutokset, kuten maahanmuutto, julkisen sektorin heikentynyt rooli asuntopoliittisena toimijana sekä asunnontarvitsijoiden tarpeiden monipuolistuminen. Pohjois-Italiassa kaupunkiseutujen nopea kasvu sekä väkiluvun lisääntymisen myötä uusien kaupunkikeskustoja ympäröivien alueiden vapautuminen rakennuskäyttöön ovat käynnissä olevaan kaupunkiuudistusprosessiin (urban regeneration) vaikuttavia tekijöitä. Kolmannen sektorin toimijoiden tavoitteena on ollut monipuolistaa perinteistä italialaista asumista sekä muokata alan toimijoiden, poliitikkojen ja kansalaisten asenteita. 1990- ja 2000-luvuilla tehdyistä asumisen innovaatiosta on tunnistettavissa myös URBA-hankkeesta tuttuja konsepteja ja teemoja: palveluilla tuettu asuminen, väliaikaiseksi tarkoitetut "kotiutumisasunnot", kohtuuhintaiset vuokra-asunnot erilaisille tarvitsijaryhmille sekä yhteisöllisyyteen kannustavat asumismuodot. Lisäksi kiinnostavaa on uusien rahoitus- ja hallintamuotojen sekä palvelukonseptien systemaattinen kehittäminen yhteistyössä paikallisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa.
Artikkelissa tarkastellaan suomalaisia, asumiseen yleisesti liitettyjä arvoja ja ihanteita sekä näiden suhdetta virallisiin asuntopoliittisiin tavoitteisiin. Lähtökohtana on ollut havainto, jonka mukaan niin sanotut hyvät tavoitteet eivät kovin helposti siirry asuntopolitiikan ja asuntotuotannon käytäntöihin. Artikkeli perustuu meneillään olevaan tutkimukseen, jossa tarkastellaan pääkaupunkiseudun asuntosektoria käyttäen hyväksi urbaania regiimiteoriaa ja erityisesti Stokerin ja Mossbergerin regiimitypologiaa (1994). Tutkimusta varten on haastateltu keskeisiä asuntosektorin toimijoita pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan muun muassa, että asumisen viralliset tavoitteet ovat osittain ristiriidassa meissä syvällä vaikuttavien arvojen kanssa. Myös keskeiset, olemassa olevat asuntopoliittiset instituutiomme perustuvat arvoihin, joiden alkuperä juontaa kauas historiaan.
Ekologisesta asumisesta on tullut tärkeää pyrittäessä vähentämään energian kulutusta, hillitsemään materiaalivirtojen kasvua ja kehittämään vähähiilistä yhteiskuntarakennetta. Ekologista asumista voidaan periaatteessa edistää kysyntävetoisesti, tarjontavetoisesti tai normivetoisesti. Käytännössä tarvitaan toimenpiteitä kaikilla mainituilla alueilla.
Pohdimme ekologisen asumisen kehittämistä erityisesti kuluttajien näkökulmasta. Kuluttajille suunnattuja uusia asumiskonsepteja on pääkaupunkiseudulla vähän tarjolla, ja ympäristönäkökohtia painottavien ratkaisujen osuus on lähes olematon. URBA-hankkeen yhteydessä yritimme tukea uusien konseptien suunnittelua kuluttajalähtöisesti järjestämällä kuluttajien ja asumisalan toimijoiden yhteisiä ”konseptiverstaita”. Ekologisuus ei ollut arvioitavana olleiden konseptien keskeinen lähtökohta, mutta keskusteluissa esiin nousi monia ekologisuuden ja kestävyyden näkökohtia.
Esitämme, että yhteiskehittäminen esimerkiksi "konseptiverstaiden" avulla on lupaava kuluttajalähtöinen tapa edistää ekologisten asumisratkaisujen kehittämistä. Ensimmäisessä luvussa luomme hieman yleisemmän, kirjallisuuteen nojaavan näkökulman niihin rakenteellisiin ja toiminnallisiin tekijöihin, jotka vaikeuttavat ekologisten tavoitteiden toteutumista asumisessa ja asuntotuotannossa. Toisessa luvussa osoitamme aineistostamme esimerkkejä, jotka auttavat ymmärtämään kuluttajien ja rakennusalan toimijoiden roolien rajoitteita ja reunaehtoja. Kolmannessa luvussa tuomme esiin kuluttajalähtöisestä yhteiskehittämisestä jo saatuja tuloksia, jotka tarjoavat uusia suuntaviivoja ekologisen asumisen kehittämiselle tulevaisuudessa.
Muut
Kirsi Rantaman artikkeli käsittelee vuonna 2004 Zürichissa aloitettua asuin- ja liiketalohanketta. Asuntojen markkinoinnin alkuperäinen kohderyhmä olivat urbaanit hyvin ansaitsevat "sinkut". Tavoitteena oli kehittää ratkaisuja modernin kaupunki-ihmisen vapaa-ajan lisäämiseksi. Hankkeen nimi James viittaa tarjolla oleviin portieeripalveluihin erilaisten arkiasioiden hoidossa.
Kohde sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Zürichin keskustasta Albsrieden-nimisessä rauhallisessa kaupunginosassa vanhalla teollisuustontilla. Hankkeen avulla oli tarkoitus parantaa aiemmin teollisuusvaltaisen alueen ilmettä ja houkuttelevuutta. Asumisen lisäksi kohteeseen sisältyy liiketiloja sekä pysäköinti- ja tapahtumahalli. Kohteen asunnot käsittävät yli 40 erilaista vaihtoehtoa.
James-teksti ilmestyi URBAn verkkosivuilla jo hankkeen alkuvaiheessa ja on toiminut lähtökohtana samannimisen konseptityöryhmän toiminnalle vuonna 2009.